Il paradiso della libertà era nebuloso, per lui, come il paradiso di Dio.Un libro che s'è salvato dalle due stelline non so neanche io come. Sono sempre molto riluttante a dire "duecento pagine in meno avrebbero sicuramente giovato", ma questa volta è davvero così. Dopo un certo punto non c'è nient'altro di interessante da leggere. Succedono sempre le stesse cose, ma con una monotonia e noia tali da rendere indigestibile la lettura, non fosse per lo stile fluido e passabile.Di cosa stiamo parlando? Stiamo parlando di Alex Hammond e di come è passato da essermi simpatico, fino ad averlo totalmente in odio. Ce l'avessi avuto davanti, l'avrei preso a schiaffi. Altro che rubare automobili e svaligiare farmacie o rivendite di alcolici. Schiaffi, schiaffi e ancora schiaffi. All'inizio questo bambino di undici anni ha tutte le ragioni del mondo per essere arrabbiato, per ribellarsi, anche perché è ancora piccolo e non ha quasi nessuna colpa. La società sceglie a caso degli individui che, a causa di una serie imprevedibile di fatti, diventano dei piccoli criminali. Pensate agli immigrati che vengono nel nostro paese in masse sempre più enormi. Sono veramente tutti criminali come ci vogliono far credere i giornali? Certo che no. Ma sono poveri. Non hanno niente, e pochi riescono a trovare qualcosa. Cosa succede, allora? Succede che la società, il contesto in cui vivono, trasforma gran parte di loro in delinquenti. Non è colpa loro. È logico che più si vive in condizioni disumane, più si tende a intraprendere una strada che va di fatto contro la legge, l'autorità.Il caso di Alex Hammond è leggermente diverso. Lui perde il padre durante la prima cazzata, la prima fuga (del libro, non della sua vita). Il padre muore e lui rimane orfano. A questo punto non si rende conto che dovrebbe invertire il suo comportamento. La gente che rimane sensibile di fronte alla sua condizione c'è, insomma! Per tutto il libro Bunker ci ripete che è intelligente e che ha un QI molto alto, ma le sue azioni dimostrano effettivamente il contrario. Alex Hammond è un emerito pirla. Ci saranno duecento pagine di risse nei riformatori che sono tutte dannatamente uguali. Scritte bene, per carità, ma un libro così lungo sempre sulle stesse cose non è il massimo che si possa trovare in una lettura.Certo, ci sono anche dei punti a favore. Ma erano scontati. La denuncia della società americana post-depressione, anni '40, il razzismo, l'abuso di potere di polizziotti e altre figure di rilievo. Anche l'inizio della diffusione delle droghe pesanti. Tutte queste cose sono descritte da Bunker con uno stile vivido ed evocativo, attraverso gli occhi di Alex, durante la crescita del protagonista. Alla fine del libro, neanche i libri lo appagano più. La sua intelligenza è tutta rivolta al crimine. L'opportunità che gli viene data la butta nel cesso. Non è capace di sottomettersi agli ordini. Credo stia qui il fulcro del romanzo: se il protagonisto fosse stato più predisposto a imparare, forse non sarebbe finito su quella strada. L'amore è delegato ai margini del romanzo, e solo superficialmente il protagonista lo prova sulla sua pelle. Bunker ha raccontato e mostrato risse e furti, drogati e riformatori, manicomi e codici della malavita. E l'ha fatto per 454 pagine. Ora, se io fossi una persona di parte, lo manderei a quel paese e chiuderei qui la citazione. Ma non sono così cattivo.Vi invito a riflettere sulla frase di questo giudice, nel momento in cui deve decidere la sorte di Alex:Ecco uno di quei tragici casi in cui non disponiamo dei mezzi per fare quel che è giusto. È il classico esempio di un circolo vizioso istituzionale reiterato: una famiglia spezzata o l'assenza totale di un focolare, una sequela di case d'accoglienza e scuole militari, un fuggitivo cronico, ma non un criminale, che alla fine commette un reato grave ed entra nel sistema della giustizia criminale. E noi che cosa possiamo fare? Le opzioni di cui disponiamo non proteggono la società nel lungo periodo. La migliore protezione sarebbe fare di questo ragazzo un membro effettivo della nostra società, un cittadino a pieno titolo. Ma non sappiamo come. Non sappiamo che cosa uscirà dall'altra parte della catena del sistema, se un individuo migliore o un individuo peggiore. Le statistiche dicono che probabilmente sarà peggiore. Ma che cosa posso decidere, io? La società esige che sia punito. Ha sparato a un uomo. Ma anche se la società non avesse queste esigenze, dove potrei mandare questo bambino? In una nuova casa d'accoglienza, in un altro colleggio? Si darebbe nuovamente alla fuga.La società americana non funzionava all'epoca e funziona ancor meno adesso. Non ci vuole un genio per capirlo, ma - diamo a Cesare quel ch'è di Cesare - Bunker ha denunciato tutto il marcio dell'America attraverso un punto di vista giovane, quasi autobiografico, che gli rende davvero onore. E da qui le tre stelline. Alex a volte fa tenerezza, su questo non ci piove. Però il personaggio è portato a un'esagerazione fastidiosa.
Edward Bunkerin omaelämäkerrallisessa väkivaltaromaanissa seurataan päähenkilön Alex Hammondin väkivaltaista varhaisnuoruutta ja laitoskierrettä 11-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. Alkuperäisteos Little Boy Blue julkaistiin vuonna 1981, ja sen on onnistuneesti kääntänyt Juha Ahokas.Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Clem-isä vie (ties monettako kertaa) poikansa uuteen koulukotiin, sillä hänellä ei ole varaa pitää poikaa kotonaan. Rikkinäisen perheen lapsi elää vaikeuksien keskellä ja vihaa auktoriteetteja ja aikuisten häntä kohtaan tekemiä vääryyksiä. Vaikeuksiin joutuva poika tarttuu veitseen, kun valvova matami Thelma aikoo saada hänet kuriin, ja siitä alkaakin pakomatka, joka jatkuu koko kirjan ajan entistä karumpiin olosuhteisiin. Öinen myymälävarkaus päätyy kohtalokkaasti, kun Alex ampuu omistajaa. Entisen poliisin kaverit vievät Alexin uuteen kasvatuslaitokseen, jossa on pidettävä pintansa ja oltava kova, jottei saa nulkin leimaa. Väkivaltaisen pahoinpitelyn jälkeen onkin vuorossa tuomio ja mielisairaala, jossa tutkitaan, onko pojasta yhteiskuntakelpoiseksi vai pitääkö hänet jättää sen ulkopuolelle. Camarillo-nimisessä sairaalassa on kohtuulliset oltavat verrattuna Pacific Colonyyn, joka on nuorille heikkolahjaisille tarkoitettu vankila, kasvatuslaitoksen ja kiduttamon välimuoto. Siellä Alexia pahoinpidellään raa’asti, ja matka jatkuu Whittieriin, joka on astetta kovemmille ja paatuneemmille väkivaltarikollisille. Sinnekin Alex kuljetetaan raudoissa, ja maine kiirii etukäteen. 11-vuotiaan on käytettävä nokkeluutta kompensoidakseen heiveröistä ruumiinrakennettaan. Aiemmin opitut alamaailman opit ja nyrkkeilyniksit tulevat tarpeen, ja isommat pojat sekä muutamat vartijat suhtautuvat häneen erittäin varovaisesti.Lyhyen ja onnellisen paon ja rötöstelyn jälkeen on vuorossa Preston School of Industry, jonne Alex joutuu 13-vuotiaana, ja on nuorimpia asukkeja. Pahamaineisimmat rikolliset päätyvät San Quentiniin, jonne Alexiakin yritetään lähettää hänen lähes tapettua erään isomman pojan. Alex joutuu eristykseen ja työkomppaniaan, kunnes pääsee ehdonalaiseen, jossa odottavat täti ja hänen miehensä. Välirikko on nopeasti edessä Avan ja Rayn kanssa, ja väkivaltaisen ja sopeutumattoman pojan mielenkiinto kohdistuu vapauteen, kavereihin, päihteisiin. Rikoksia ja ryöstöjä jatketaan, kunnes se päättyy dramaattisesti juuri ennen viisitoistavuotispäivää. Vaikka kirja sisältää paljon raakaa väkivaltaa, se ei ole silmitöntä, vaan Alex toimii kasvatuslaitosten ja koulukotien vaatimusten mukaan. Siellä on selvä nokkimisjärjestys, ja vain kovat ja kovimmat pärjäävät. Sen älykäs Alex oppii jo varhain, ja hänellä on muutamia harvoja ystäviä eri laitoksissa, ja nämä valmentavat häntä kohtamaan kovempia haasteita. ”Kaikki hänen elämässään todisti väkivallan ensisijaisuudesta.”Kirjan kerronta on neutraalia, eikä kertoja moralisoi tai ihannoi väkivaltaa, tekoja ja seurauksia. Sen sijaan useaan otteeseen tulee Alexin suusta, että hän on ikään kuin järjestelmän uhri. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa toimia. Niin Ray kuin Whittierin isäntäperheetkin yrittivät kovan ja sadistisen kurin saavan aikaan muutoksen – turhaan.Sen sijaan Alex hakeutui kaltaistensa ja sellaisten seuraan, joilta hän voi oppia selviytymiseen ja kehittymiseen tarvittavia toimintamalleja. Siksi hän ajautuukin rikosten poluille ehdonalaisensa aikana yhdessä ystävänsä Wedon kanssa ennen viimeistä ja kohtalokasta myymäläryöstöä.
What do You think about Little Boy Blue (1998)?
Alexin tarina on suorastaan surullinen, mutta kieltämättä kiinnostava osoitus siitä mihin varhaiskypsän ja äkkipikaisen nuoren miehen tie voi johtaa, kun hänen intonsa suuntautuu ennemminkin rikolliseen maailmaan kuin mihinkään yleishyödylliseen. Olen pitkään ihmetellyt Liken ”rikos kannattaa”-sarjan kirjojen ideaa, mutta ”Kovan onnen poika”-kirjassa ajatus ainakin hetkellisesti toteutuu ajatuksena, johon Alex itsekin viittaa: kiinnijäämisestä huolimatta hetken aikaa rikos on saattanut hyvinkin kannattaa.Luin yli 450 sivuisen kirjan suorastaan ahmimalla, sillä kirja oli niin mielenkiintoinen. Vaikka Alex syöksyikin lähes jatkuvasti ojasta allikkoon hänen tarinansa säilytti uskottavuuden, eivätkä hänen vastoinkäymisensä tuntuneet tekemällä tehdyiltä. Hän ei edes ajaudu tahallisesti törmäyksestä toiseen, vaan ne ovat lähes väistämättömiä ja syvässä suossa rämpiessään hän uppoaa jatkuvasti vain entistä syvemmälle.
—Hanna
La novela más conocida de Edward Bunker, y probablemente la más autobiográfica, Narra la conversión del protagonista, de chico problemático a delincuente profesional. Es absolutamente trágica, de principio a fin, con apenas unos pocos resquicios para la esperanza y la redención, que son sistemáticamente aplastados. A lo largo de 400 páginas absolutamente demoledoras se nos narra la violencia carcelaria, el mundo de las drogas, los bajos fondos, los atracos, las prostitutas, todo, desde el punto de vista de un chico de apenas doce años cuando empieza la novela y quince cuando termina. Sin concesiones, brutal, como casi todo lo de Bunker. Y genial, como ídem.
—Diego González
