Luin ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ja pidin siitä kovasti. Seuraavat osat olivat menneet minulta jotenkin täysin ohi. Tämän uuden kuitenkin isäni lykkäsi kouraani ja tartuin siihen mielihyvin. Poika ja satunnaiset sivuhahmot pyrkivät puheissaan viemään päähenkilön esittämät asiat aina yleiselle ja teoreettiselle tasolle. Tämä oli pari ensimmäistä kertaa hauskaa, mutta pääosin kömpelöä. Jos päähenkilö puhuu esimerkiksi pönttöuunista, niin vastaaja puhuu talotekniikasta ja lämmitysjärjestelmistä. Tällä pyritään ilmeisesti tekemään näkyväksi se maailman muutos, että ennen tarvittiin käytännön ihmisiä jotka tekivät itse, nykyään kaikki tilataan asiantuntijoilta, ja vain kattokäsitteet ovat tärkeitä. Samalla sivuhenkilöt pyrkivät viestimään että päähenkilö on kehityksestä jäljessä ja keskustelussa altavastaajana. Käytännössä kuitenkin päähenkilö monesti on toimija, joka saa asioita aikaan.Lapsenlapset vaikuttavat paljon ikäisiään nuoremmilta. Rautahampaista päätellen he ovat jo kouluikäisiä, mutta puheesta ja jutuista päätellen alle kolmivuotiaita. Heistä ei saa uskottavaa kuvaa.Välillä tekstistä kaikuu Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelija, niinä hetkinä kun mielensäpahoittaja ihmettelee maailmaa, uutta tekniikkaa tai kehitystä avoimesti ja ilman paheksuntaa. Huoviseen jopa viitataan kahteen otteeseen nimeltä mainiten. Mielensäpahoittajan hahmo on tavallaan helppo. Kaikki tietävät millaisesta henkilöstä on kyse ja mistä asioista hänen ”kuuluu” pitää ja mitä hänen suuhunsa voisi laittaa. Mutta se, että Kyrö onnistuu pitämään hahmoa näin laadukkaasti ja johdonmukaisesti yllä, sen muodostumatta itsensä irvikuvaksi tai ohueksi stereotypiaksi on saavutus. Hahmo elää ja hengittää, ja on kuitenkin välillä yllättävä, silti astumatta roolinsa rajojen ulkopuolelle. Sen lisäksi hänen suuhunsa onnistutaan myös laittamaan muutama hieno elämänviisaus.Kirjaan oli saatu hyvä tarinan kaari ja lisää sävyjä verrattuna ensimmäiseen osaan, vaikka silti siitä pidinkin enemmän. Mutta hyvähän tämä oli, mielellään luki. Paras lukemani Mielensäpahoittaja (Miniä on lukematta)! Alkuaikojen hupipätkistä on syntynyt täysverinen romaani, tarinassa on kunnon juonen kaari ja dialogia pelkän monologin sijaan. Myös toistoa on vähemmän, ja kuuluisaa "Kyllä minä niin mieleni pahoitin" -lausahdusta kulutetaan vain todelliseen tarpeeseen. Aluksi pelkäsin mielensäpahoittajan vakavoituneen, sillä pääteemana oli nostalgian sijaan vanheneminen ja kuolema, mutta onneksi näin ei ollut. Tätä voisi suositella kenelle vain, joka vain suomea ymmärtää - ja tietää keitä on Lindin Arvi ja Rädyn Seppo!
What do You think about Ilosia Aikoja, Mielensäpahoittaja (2014)?
Huvituin, sain ruokaa pohdinnoilleni, opin ja itkinkin vähän.
—tricia_raco
Toimii sitä paremmin mitä vanhemmaksi muutun ;)
—Ari
